Leveälatvaiset jalopähkinät kukkivat keväällä jo ennen lehtisilmujen avautumista. Hedekukinto on vihreä riippuva norkko. Pienempi röyhymäinen emikukinto sijaitsee sen yläpuolella.
Lehdet puhkeavat vasta kesäkuun alussa. Niistä kookkaimmat tulevat puoli metriä pitkiksi. Puu kannattaa istuttaa suojaiselle paikalle, jotta pitkät lehtiruodit eivät murru tuulessa. Kasvupaikan tulee olla aurinkoinen, kosteahko ja runsasravinteinen. Jalopähkinät eivät kaipaa erityistä hoitoa eikä niitä onneksi tarvitse leikata, sillä runko lahoaa helposti.
Syksyllä kypsyviä pähkinöitä voi syödä, mutta maussa ei ole kehumista. Sen sijaan pihkalle tuoksuvat, tahmeapintaiset hedelmät maistuvat oraville. Oravista tulee tietämättään metsänistuttajia, sillä ne unohtavat osan saaliistaan maahan.
Jalopähkinät erottaa parhaiten hedelmien perusteella. Japaninjalopähkinällä (Juglans ailanthifolia) on lähes sileät hedelmät. Tämän alkuaan japanilaisen lajin erottaa mantšurianjalopähkinästä täysin varmasti vain hedelmäluusta, jossa on vain 2 pitkittäisharjua. Ne ovat liereäsärmäisiä, eivät teräviä, ja harjujen välistä luu on loiva- ja matalauurteinen - sileä. Sitä viljellään meillä eniten. Istutettuja, puiksi kehittyneitä yksilöitä tavataan Pohjois-Karjalassa saakka.
Amerikanjalopähkinä (Juglans cinerea) on pysty- ja ohutoksaisempi kuin edellinen. Kasvaa luontaisena Pohjois-Amerikan itäosissa samoilla seuduin kuin mustajalopähkinä. Pitkulaiset hedelmät ovat tahmeita; luuta karheuttavat teräväsärmäiset pitkittäisharjut (4 kpl) ja harjunpätkät. Amerikanjalopähkinä on menestynyt Etelä-Suomessa hyvin. 
Vaikka mantšurianjalopähkinä (Juglans mandshurica) menestyy hyvin Etelä-Suomessa, se on kuitenkin arka keväthalloille. Se on nimensä mukaisesti kotoisin Itä-Aasiasta. Lehdet ovat tavallisesti isompia kuin amerikanjalopähkinän ja niiden lehdykät ovat harvempaan ja eteenpäisemmin hampaisia. Hedelmät ovat lyhyempiä ja vähemmän tahmeita; luussa on 8 pitkittäisharjua.