Mongolian- ja tataarivaahterat ovat tehokkaasti tuulelta ja melulta suojaavia isoja pensaita tai vanhemmiten pieniä puita, joiden korkeus vaihtelee 3-6 metrin välillä. Niitä istutetaan yksittäin, ryhmiin ja leikkaamattomiin aidanteisiin. Suomessa on todennäköisesti monia kantoja, jotka eroavat toisistaan mm. lehtien liuskaisuuden, syysvärien ja hedelmien punertavuuden suhteen. Kestävimmät kannat menestyvät Lapissa saakka vyöhykkeellä I-VI, mutta heikoimmilla yksilöillä esiintyy talvivaurioita IV-vyöhykkeelläkin.
Mongolianvaahtera suosii aurinkoa, tuoretta ja runsasravinteista kasvupaikkaa, mutta se kestää kohtalaisesti kuivuutta ja menestyy monenlaisilla maalajeilla. Se ei kuitenkaan siedä seisovaa vettä eikä kylmää ja tiukkaa savimaata. Pensas kestää hyvin tuulta, kohtalaisesti ilmansaasteita ja hyvin rikkidioksidia. Laji viihtyy tien varrella, muttei kovin hyvin keskikaistalla.
Vaahteroita ei yleensä tarvitse leikata. Etenkään alasleikkausta ei suositella, koska vaahteralajit uusiutuvat melko heikosti. Ainoastaan vioittuneita ja hyvin vanhoja versoja poistetaan, ja leikkaus tehdään mahlavuodon takia vasta loppukesällä.
Mongolianvaahtera kasvaa melko nopeasti ja tulee pitkäikäiseksi. Pensas on aluksi jäykän pystyhaarainen, vanhana epäsäännöllisen leveälatvainen ja mutkarunkoinen. Nuori verso on tavallisesti punaruskea auringon puolella, vanha verso harmaanruskea. Tyviversoja kasvaa niukasti. Tiheähaarainen juuristo ulottuu tavallisesti latvuksen leveydelle.
Lehdet ovat kiiltävät ja syvään kolmeliuskaiset, keväällä punertavat. Oranssinpunainen ruskaväri kehittyy aikaisin ja se on kirkas sateisenakin syksynä. Märän kesän jälkeen ja varjossa ruskasta tulee yleensä keltainen.
Mongolianvaahtera alkaa kukkia myöhäisellä iällä. Kesäkuun loppupuolella avautuva pienehkö kellanvalkoinen terttukukinto tuoksuu miedosti. Siivelliset kuivat lohkohedelmät punertuvat kauniisti loppukesällä ja jäävät ruskistuneina oksille talveksi.